Näin marraskuun kolmannella viikolla 16.11.-22.11.2020 vietetään lapsen oikeuksien viikkoa. Viikon tavoitteena on edistää ennen kaikkea YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen yleistä tunnettavuutta ja tietoisuutta varsinkin lasten ja nuorten parissa. Tänä vuonna erityisenä teemana on unelmointi, joka nivoutuu tulevaisuuden uskoon. Julkisuudessa lapsen oikeuksien teemat ovatkin olleet esille eri näkökulmilla.  Sosiaalisen median ympäristöissä on muun muassa liikkeellä #saaunelmoida-kampanja, jonka tavoitteena on kannustaa lapsia ja nuoria unelmoimaan.

Unelmoinnin ja tulevaisuususkon soisi olevan osa jokaisen elämää. Tulevaisuuden uskoon ja tulevaisuusoptimismiin tarvitaan erilaisia yhteisöjä sekä myös kokemusta osallisuudesta erilaisissa yhteisöissä. Lapsia ja nuoria lähellä olevien aikuisten tehtävänä on myös mahdollistaa lasten osallisuutta. Tärkeää olisi osata nähdä nuori jäsenenä niissä lähiyhteisöissä, joissa hän kulloinkin on (Kiilakoski & Kinnunen 2017, 103).  

Se, millaista uskoa vaikkapa tulevaisuuteen lapsilla ja nuorilla on, rakentuu kaiken aikaa niissä yhteisöissä, joihin lapset ja nuoret kuuluvat. Selviö lienee, että lapset ja nuoret kuuluvat erilaisiin yhteisöihin; perheeseen, sukuun, koulun yhteisöihin ja mahdollisesti erilaisiin harrastusyhteisöihin. Elämänvalintoihin, onpa kyse sitten opiskelupaikoista tai harrastusvalinnoista, keskeinen merkitys on tavannut olla kodilla, koululla ja kavereilla. Sosiaalipsykologi Antti Seitamaa (2020, 15) kuvaakin tilannetta, jossa kysyttäessä nuorilta, mitkä ovat heille tärkeimpiä tietolähteitä opiskeluvalintaa miettiessä, vastaukset eivät juuri yllätä. Kärkikolmikosta löytyvät opinto-ohjaaja, vanhemmat tai sukulaiset sekä ystävät ja tutut (emt.). Käytännössä vanhemmat ja suku sekä ystävät ovat nuorille keskeisessä roolissa heidän pohtiessaan koulutusalamahdollisuuksia (Lahtinen, Hoikkala & Aapola-Kari 2019, 146). 

Nuoret eivät ole kuitenkaan kaikki samankaltaisessa tilanteessa. Seitamaa (2020, 16) huomauttaa, kuinka osa nuorista saa tukea ja ohjausta perheiltään, kaveripiiristään ja muilta lähiyhteisöiltä – mutta tämä tilanne ei ole kaikilla. Samaan aikaan on nuoria, jotka eivät saa juurikaan tukea tai ohjausta koulutusvalintoihinsa palvelujärjestelmästä, eivätkä liioin omasta lähipiiristään (emt.). Tilanne siinä mielessä on varsin eriarvoinen, mikä väistämättä voi heijastua siihen, millaisia mahdollisuuksia osaa itselleen ajatella ja nähdä. Tunne siitä, mihin pystyn ja mikä minulle on mahdollista heijastuu myös unelmointiin. Voikin sanoa, että osallisuuden tukeminen on mitä olennaisinta työtä.  

Aina yhteisöihin kuuluminen ei ole mutkatonta, eikä sisällä ajatusta kuulumisen tunteesta. Pääsenkö mukaan, olenko oikeasti osallinen, lienevät tuiki tavallisia kysymyksiä pohdittaessa omien kuulumisten todellisuutta. Susanna Helmiö (2010, 106) toteaa yhteisön toimivan, mikäli siihen kuuluva saa ja pystyy olemaan oma itsensä. Nuoret pyrkivät myös siirtymään ja liukumaan toiseen yhteisöön, mikäli yhteisö tuntuu ahdistavalta ja rajoittaa omaa olemista (Helmiö 2010, 106). 

Tuoreessa väitöskirjassaan Pirjo Turtiainen (2020) kuvaa laajan aineistonsa perusteella, kuinka syrjäytyminen määrittyi nuorten puheessa yksinjäämiseksi ja syrjäytymiseksi vertaissuhteista. Yksinäisyyden kokemukset olivat varsin tavallisia myös PROMEQ-hankkeen nuorten vastaajien keskuudessa (Aaltonen, Kivijärvi & Myllylä 2019, 304). Jos jää vertaissuhteiden ulkopuolelle, ei muodostu kokemusta mukana olosta. Tällöin myös peilipinta sille, mitä juuri minä olen ja mitä minä voin olla, voi horjua ja heilua. Nuorten yhteisöt rakentuvat kaiken aikaa vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Se, että millä keinoin on yhteisön sisällä tai jää sen ulkopuolelle, ei ole aina yksilön näkökulmasta yksinkertaista hahmottaa.  

Tunne ulkopuolisuudesta ja kokemus ulkopuoliseksi jäämisestä ei tarkoita sitä, että olisi minkäänlainen marginaalinen asema (Korkiamäki 2014, 13). Kaveriporukoissa ja harrastusryhmissä voidaan saada vertaisilta tukea kouluarkeen – perheen toimiessa taustatukena (Helmiö 2010, 107). Vertaisryhmän tai -yhteisön sisä- tai ulkopuolisuus voi siis rajautua sekä nuoren omin valinnoin että toisten nuorten toimesta (Korkiamäki 2014, 40). 

Jo kymmenisen vuotta sitten Elina Noppari ja Niina Uusitalo (2011, 143) kirjoittivat siitä, kuinka erikoisempaa olla kuulumatta kuin kuulua johonkin sosiaalisen median yhteisölliseen palveluun. Teknologiat eri toimintaympäristöineen voivat mahdollistaa digitaalista osallisuutta (Kaarakainen & Kaarakainen 2018, 252).  Kaikilla nuorilla ei ole pääsyä kaikille digitaalisille areenoille, puhutaanpa digiosaamisesta tai käytettävissä olevista välineistä. Tässä hetkessä hyvin ajankohtainen on kysymys, missä kaikkialla niin nuoret ovat läsnä ja mukana – ja sitä myöten kysymys, missä kaikkialla nuorten kanssa toimivien kuuluisi toimia. Nuorisotyössä ammattilaisille asemoituu positio, jossa olisi tarpeen pysyä kaiken aikaa kartalla nuorten laajenevista toiminta-alueista. Väistämättä nuorten kanssa toimiville ammattilaisille se tarkoittaa monialaisen työn lisääntymistä. (Kiilakoski & Kinnunen 2017, 118.)  Digitaidotkaan eivät kartu tasaisesti (myös Kaarakainen & Kaarakainen 2018, 236). 

Ja miten sitten voisi tukea nuoria unelmointia? Näin alalle kouluttavan näkökulmasta ainakin ammattilaisten soisi olevan nuorten lähellä, niillä areenoilla, missä nuoretkin, mahdollistamassa unelmointia ja tulevaisuuteen katsomista.  

Pia Lundbom
YTT, yliopettaja, projektipäällikkö 

Lähteet 

Aaltonen, Sanna, Kivijärvi, Antti & Myllylä, Martta 2019. Työn ja koulutuksen ulkopuolella olevien nuorten aikuisten koettu hyvinvointi. Yhteiskuntapolitiikka 84 (2019) : 3, 301-311. 

Helmiö, Susanna 2010. Nuorten yhteisöllisyyden piirteitä päihdekulttuurissa. Teoksessa Kylmäkoski, Merja, Pylkkänen, Sanna ja Viitanen, Reijo (toim.) Yhteisöllisiä näkökulmia nuorten ehkäisevään päihdetyöhön. Humanistinen ammattikorkeakoulu. Sarja C. Oppimateriaaleja 23, 2010, 106-114.  

Kaarakainen, Suvi-Sadetta, & Kaarakainen, Meri-Tuulia 2018.  Tulevaisuuden toivot – Digitaalisten medioiden käyttö nuorten osallisuuden ja osaamisen lähteenä.  Viitattu 17.11.2020. Media & Viestintä, 41(4). 235-254. 

Kiilakoski, Tomi & Kinnunen, Viljami 2017. Talolta kaduille – yhteisöllinen nuorisotyö työmuotona. Teoksessa Hoikkala, Tommi & Kuivakangas, Johanna (toim.) Kenen nuorisotyö? Yhteisöpedagogiikan kentät ja mahdollisuudet. Viitattu 16.11.2020. 103-125 

Korkiamäki, Riikka 2014. “Jos mä nyt voisin saada ystäviä” – Ulkopuolisuus vertaissuhteissa nuorten kokemana. Teoksessa Gissler, Mika; Kekkonen, Marjatta; Känkänen, Päivi; Muranen, Päivi; Wrede-Jäntti, Matilda (toim.) Nuoruus toisin sanoen: Nuorten elinolot -vuosikirja 2014. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL, 38-50 

Noppari, Elina & Uusitalo, Niina 2011. Kavereita verkossa ja sen ulkopuolella: näkökulmia nuorten verkkoyhteisöllisyyteen. Teoksessa Kangaspunta, Seppo (toim.) Yksilöllinen yhteisöllisyys: avaimia yhteisöllisyyden muutoksen ymmärtämiseen. Tampere: Tampere University Press, 140-166 

Saa unelmoida-kampanja 2020. Viitattu 16.11.2020. 

Seitamaa, Antti 2020. Lukioväylää vai ammatillista kiihdytyskaistaa kohti omaa elämää? Teoksessa Mitä seuraavaksi? TAT Nuorten tulevaisuusraportti 2020. 10-41. Viitattu 16.11.2020 

Turtiainen, Pirjo 2020, Nuorten hyvinvointi alueellisen erilaistumisen näkökulmasta. Helsinki: Helsingin yliopisto. Viitattu 16.11.2020.